2015/08/28

Kun nää aamut vaihtuu iltoihin

26.5 Huomenna aion värjätä hiukseni ihan samanlaisiksi kuin aina ennenkin, kävellä johonkin vakkarikahviloistani ja tilata laten mukaan, ihan niin kuin aina. Hyvin todennäköisesti poikkean myös kauppaan ostamaan askin tupakkaa, ja arvatenkin saman merkkistä kuin joka kerta.
Sitten istahdan johonkin kahvini kanssa, sytytän savukkeen ja mietin millaista on asua Helsinginkadulla ja miltä tuntuu rakastua. Kaipaan muutoksia, mutta en tiedä mistä aloittaa.
10.7 En jaksa enää ajatella sitä mun kirottua kaavaa. En vaan voi pelätä sen pohjalta ikuisesti, sillä todennäköisesti joku kaunis päivä tulee ihminen ja rikkoo sen kaavan. Talloo päälle ja heittää seinään.

27.7 Hassua, miten onnelliseksi yksinäisyys voi tehdä. Tai ei tietenkään se itse yksinäisyys varsinaisesti, vaan lähinnä se että osaan olla yksin. Miten siitä pienestä lupauksesta itselleni tulikin lopulta jonkinlainen henkireikä?
30.7 Tuntuu, että voisin pian olla valmis taas riskeeraamaan kaiken, mutta sitten tulee sellainen ikävä päinvastainen tunne takaraivoon. Pelkään. 
Ei pitäisi ajatella niin paljoo, tiedän. Mutta sehän just on mun iänikuinen ongelma. 
Voiskohan ylianalysointia opetella vähentämään jotenkin?

11.8 Tämä fiilis (fiiliksettömyys) on kestänyt jo niin monta kuukautta, etten edes ole varma montako tarkalleen on kulunut. En ole surullinen, mutta en ole erityisen iloinenkaan. Minä vain olen ja kaikki vain on. Ja se pistää turhauttamaan tälläistä pientä olentoa.
18.8 Tahtoisin törmätä toiseen pieneen epäonniseen olentoon, sellaiseen samankaltaiseen kuin minä. Sellaiseen, jonka mielenrauha tuntuu olevan koetuksella jatkuvasti. Eikä sitä horjuta mikään sen suurempi kuin omat pienet turhat murheet ja pohdinnat. Olen varma että sellaisia on olemassa, varmaan heitä käveleekin kadulla vastaan yhtenään. Mutta kohtalo on kiero kaveri, se ei tunnu lennättävän luokseni yhtään sellaisia ihmisiä. Ainoastaan niitä päinvastaisia, jotka pitävät mua lievästi sekopäisenä vain siksi että satun ajattelemaan liikaa.

2015/05/07

Perustuu tositapahtumiin tai ainakin tosi todelle tuntuviin uniin

On ollut päiviä, jolloin hymy on ollut herkässä ja maailma on näyttänyt kauniimmalta kuin koskaan. 
On ollut täysin päinvastaisia päiviä, mutta sitähän tää elämä on.

Ja joka viikon päätteeksi saapuu sunnuntai. 
Viime aikoina minä olen herännyt sunnuntaisin seuranani ainoastaan päänsärky ja tappava nälkä.

Haluan kirjoittaa enemmän, en vain osaa.
Välillä musta nimittäin tuntuu että kirjoittamalla kiroan kaiken.

2015/03/19

Maaliskuu maistuu onnellisuudelta

Elämä maistuu hyvältä silloin, kun jääkaapista löytyy valkosipulisuolakurkkuja ja ainekset vohveleihin.
Kun ulkona tuoksuu kevät ja taivaalla hengailee aurinko. Se maistuu hyvältä näinä maaliskuisina päivinä, kun useimmiten herään ennen herätyskelloa ja kun toisinaan saan itseni raahattua juoksulenkille.
Tarkalleen ottaen hyvä elämä, kevät ja onnellisuus on maistunut aika paljolti kahvilta, tupakalta, niiltä aikaisemmin jo mainituilta valkosipulisuolakurkuilta ruisleivän päällä, aamuyössä vaihdetuilta suudelmilta, halvalta viiniltä, jallukolalta, kissankarvoilta ja katupölyltä.
Keväisin löydän ihmeen paljon onnellisuutta, usein jopa yllättävän arkisistakin asioista. Ei ole tapahtunut mitään radikaalia, eikä elämästäni löydy hurjia juonenkäänteitä tai draamaa. Kaikki vain tuntuu mukavan kevyeltä. Arkipäivät kuluvat koulussa piipahdellen, kavereita nähden tai kotona makoillen. Viikonloppuna on ihanaa laittautua vähän ehkä normaalia enemmän, korkata viinipullo ja tanssia hyvän musiikin tahdissa silmät kiinni. Elämä ei vain maistu hyvältä, se myös tuntuu siltä. Voiko enempää edes toivoa?

2015/02/25

Koti tuntuu toisinaan maailman parhaalta paikalta ja toisinaan sen tyhjät seinät ahdistaa liikaa.
Siellä voin kulkea reikäisessä vanhassa t-paidassa hiukset likaisina ja laulaa liian kovaa typeriä rakkauslauluja naapureiden iloksi. Voin juoda viiniä rumalla muovimatolla maaten ja laittaa silmät kiinni pelkäämättä. Toisinaan voin viettää päiviä sängyssä maaten ja tuijottaen joko kattoa tai tietokoneen ruutua. Mun huoneen patteri ei lämpeä ollenkaan, mutta sekään ei haittaa jos raahaan peittoni kuivausrumpuun hetkeksi pyörimään. Sellaisiin lämpimiin peittoihin kääriytyminen aiheuttaa syvällä mun sisällä niin suurta lämpöä, että välillä tekisi mieli itkeä. 
Kotona voin elää kuin kaatopaikalla tai sitten voin aina järjestellä ja siivota mieleni mukaan. Kukaan ei voi huomauttaa oudoista tavoistani, kuten siitä miten ulos lähtiessäni saatan pukea kengät jalkaan jopa tuntia ennen kuin poistun ovesta. Voin kuunnella salaa rakastamiani kappaleita ja tanssia alusvaatteissani pitkin asuntoa. 

Ja silloin kun seinät kaatuvat päälle ja kotona oleminen tuntuu vaikealta, voin aina lähteä. Kun lähden, voin aina palata. Se on yksi asia jota kodissa rakastan, nimittäin sinne palaaminen. Kotini ei katoa minnekkään, vaikka minä hetkeksi unohtaisinkin sen olemassaolon ja seikkailisin muualla.

2015/02/07

Stay the same

Välillä musta tuntuu että vuodet vaan toistaa itseään. Ei todellakaan yksityiskohtaisesti tai kaikkine tapahtumineen niinkään, mutta jollain helvetin ärsyttävällä tavalla kuitenkin. 
Viime tammikuussa kirjoitin tänne ikävöiväni enemmän itseäni kuin sinua, kirjoitin että tänä vuonna haluan rakastaa itseäni enemmän. Ja nyt vuosi takaperin, en todellakaan ikävöi sinua enää ollenkaan, en ikävöi mitään enkä ketään. Paitsi edelleen itseäni. Kaikki tiet vievät tähän tunteeseen. Kaikki ne epäonnistuneet ihmissuhteet saa mut tuntemaan näin. Ja mua kyllästyttää.

Vuonna 2014 onnistuin kyllä ihastumaan itseeni syvemmin kuin kehenkään muuhun, mutta jostain syystä olen silti taas tilanteessa, jossa haluan luvata itselleni enemmän kuin muille. 
En halua olla riippuvainen kenestäkään, enkä oikeastaan edes ole. Mutta kerta toisensa jälkeen tulee joku, jolle ehkä haluaisin antautua kokonaan ja välillä yrittää rakastaa muitakin kuin itseäni. Mutta koska kaikki kiertää kehää, sitä päivää ei vielä ole näkynyt. Kaikki ehtii sortua alas ennen aikojaan.
Ja joka ikinen kerta lupaan itselleni etten sorru mukana, että olen vahvempi kuin kaikki ne lavasteet jotka mun ympäriltä kaadetaan. Siinä on yksi lupaus, jonka onnistun yleensä edes osaksi pitämään. Sillä minä olen vahvempi. Tälläiseksi kuoppainen elämäni on minut muovannut. 

Tää on varmaan ylivoimaisesti yksi kliseisimmistä teksteistä, jota olen ikinä raaskinut julkaista. Ja voin kertoa että luonnoksista löytyy aika hiton monta oksettavan samantapaista tekstiä. Tätä mä vaan olen, tätä mun elämä toisinaan on. Eikä mulla just nyt tässä hetkessä ole pienessä pääkopassani muuta tarjolla. Tulevan viikon tai kaksi aion luultavasti märehtiä ja murehtia itseni väsyksiin, mutta jos vuodet todella toistavat itseään, ei mene kauaa kunnes päädyn taas hymyilemään ratikan ikkunasta itsekseni. Ja kohta minä sulatan kuoreni kaiken lumen mukana, herään kevääseen ja kaikkeen siihen hyvään mitä tää kaunis maailma pitää sisällään.