Koti tuntuu toisinaan maailman parhaalta paikalta ja toisinaan sen tyhjät seinät ahdistaa liikaa.

Siellä voin kulkea reikäisessä vanhassa t-paidassa hiukset likaisina ja laulaa liian kovaa typeriä rakkauslauluja naapureiden iloksi. Voin juoda viiniä rumalla muovimatolla maaten ja laittaa silmät kiinni pelkäämättä. Toisinaan voin viettää päiviä sängyssä maaten ja tuijottaen joko kattoa tai tietokoneen ruutua. Mun huoneen patteri ei lämpeä ollenkaan, mutta sekään ei haittaa jos raahaan peittoni kuivausrumpuun hetkeksi pyörimään. Sellaisiin lämpimiin peittoihin kääriytyminen aiheuttaa syvällä mun sisällä niin suurta lämpöä, että välillä tekisi mieli itkeä. 

Kotona voin elää kuin kaatopaikalla tai sitten voin aina järjestellä ja siivota mieleni mukaan. Kukaan ei voi huomauttaa oudoista tavoistani, kuten siitä miten ulos lähtiessäni saatan pukea kengät jalkaan jopa tuntia ennen kuin poistun ovesta. Voin kuunnella salaa rakastamiani kappaleita ja tanssia alusvaatteissani pitkin asuntoa. 

Ja silloin kun seinät kaatuvat päälle ja kotona oleminen tuntuu vaikealta, voin aina lähteä. Kun lähden, voin aina palata. Se on yksi asia jota kodissa rakastan, nimittäin sinne palaaminen. Kotini ei katoa minnekkään, vaikka minä hetkeksi unohtaisinkin sen olemassaolon ja seikkailisin muualla.